perjantai 2. maaliskuuta 2012
torstai 23. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Jäikö Radix näkemättä?
Ei hätiä mitiä, tässä teille reilun vartin tiivistelmä. (Omistettu taiteilija Elias Keräsen kyvyille käyttää saksia.)
http://vimeo.com/37238537
http://vimeo.com/37238537
maanantai 20. helmikuuta 2012
Viimeisten esitysten jälkeen
Radixin esitykset ovat ohi. Siltä se ainakin nykytiedoilla näyttää. Viikonlopun esitykset olivat säpäköitä, perjantai kärsi pienistä teknisistä ongelmista ja lauantaina suu muikisteli useaan otteeseen vedon aikana.
Hieman omituinen olo viimeisestä viikonvaihteesta silti jäi - sikälikin, ettei mikään oikein tunnu päättyvän. Se todellisuus, josta Radix puhuu, jatkaa kulkuaan. Asiat jatkavat muotoutumistaan muissa merkeissä, radikalismi tai ääriliikkeet aiheena eivät katoa minnekään tai tyhjene mielenkiinnostaan esityksen päättymiseen. Ihmisiä näkee yhä, suurinta osaa päivittäin. Valtaosan kanssa tulee varmaan tehneeksi vielä esityksiäkin. Päättymättömyyden tuntemuksissa on myös jotain ilahduttavaa: ainakaan mikään suljettu esitys- tai työryhmäkupla ei viimeisen vedon myötä posahtanut. Radix jatkaa tapahtumistaan täällä näin ja tuolla jossain...
Purimme prosessia melko pikaisella sykkeellä ennen lauantain vetoa. Monessa puheenvuorossa korostui prosessin yleissivistävä ja tietoisuutta lisännyt tehtävä. Monet harmittelivat harjoituskauden (lopun) tiiviyttä. Monelle kokemukset vihan ja pelon käsittelystä olivat osuneet tunnetasolla kiitolliseen saumaan. Ja sitäkin useampi totesi, että esitys kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä esitys täytyi tehdä".
Olisin mielelläni esittänyt Radixia vielä kuukausia. Esitykselle olisi ollut eduksi esityskertatahdiltaan harvempi, mutta pidempi esityskausi. Noh, näistäkin oppii tulevia suunnitellessa.
Haikea olo on kyllä. Hetkeen ei olekaan omalla kohdalla mikään esitysprosessi päättynyt. Houstonkin jatkaa Helsingin keikoilla syyskuussa.
Pisteen puuttuminen tuottaa myös kyvyttömyyttä summata toteumia. Ohjauksellisesti olen esityskokonaisuuteen tyytyväinen, vaikka aina jotain toki on. Lauantaina tulikin palautetta, että palautetta soisi ohjaajaltaan kuulevan enemmän. Se ei ole minulle uusi palaute, asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Pitkälti ongelma syntyy siitä, että oma fokus oli tässäkin prosessissa ensi-illan kynnykselle asti kokonaisuudessa ja sen luomisessa, jolloin yksittäisten osasuoritusten huomioiminen kärsii aina.
Harjoitusprosessin loppusuora oli ajan puutteen takia runnova, mutta jossain mielessä niin on aina - joku tekee ne viimeiset ratkaisut, tahti kiihtyy, vellomisesta ja fiilistelystä on siirryttävä kurinalaisempaan toimintaan. Se myös näkyy esityksessä, ja mielestäni lähes puhtaasti positiivisina asioina: rytmi toimii, tehtävänannot ovat pääsääntöisesti tarkkoja, ilmaisu keskittynyttä ja vahvaa.
Mitä tekisin toisin? Jos harjoituskauden rakennetta ja pituutta ei lasketa, en varmaankaan kovinkaan montaa asiaa. Esityksen ensimmäisten kohtausten aikana olen ollut toisinaan kiusaantunut kohtausten yleisyydestä ja summittaisuudesta; ne olisi voinut rakentaa tarkemmin ja vähemmän kuvittaen. Mutta muilta osin Radix kasvoi komeasti kokoisekseen. Suurin kiitos siitä kuuluu porukalle näyttämön puolella. Ei ole itsestäänselvää löytää kumppaneikseen tällaisia ihmisiä, kollegoja, tekijänaisia ja -miehiä. Kiitollisuus ja ylpeys on suuri. Ja sieltä se haikeuskin kumpuaa, kun ei tiedä milloin seuraavaksi lähtee vastaavansyvyisille matkoille yhtä hienossa seurassa.
On maanantai, helmikuu, vuosi 2012. Tämän blogin ensimmäisistä merkinnöistä on kulunut reilu vuosi. Moni silloin ilmoille heitetty ajatus ja unelma Radixin suhteen on tullut esityksessä lihaksi ja hengitykseksi. Niin se jokin meitä ohjailee.
Seuraavaksi olisi edessä Roskasakkia, Sudenmorsianta, kesäteatteria ja Kainuulaisen toimeentulon pidempää oppimäärää. Ja siinä sivussa paljon muuta hyvää ja hurjaa. Kajaanin Harrastajateatterin juhlavuosi näyttää valoisalta, kokonaiselta ja ärhäkkäästi uusiin suuntiin tempoilevalta.
Eespäin nykien, uusia kuita kurkottaen!
Hieman omituinen olo viimeisestä viikonvaihteesta silti jäi - sikälikin, ettei mikään oikein tunnu päättyvän. Se todellisuus, josta Radix puhuu, jatkaa kulkuaan. Asiat jatkavat muotoutumistaan muissa merkeissä, radikalismi tai ääriliikkeet aiheena eivät katoa minnekään tai tyhjene mielenkiinnostaan esityksen päättymiseen. Ihmisiä näkee yhä, suurinta osaa päivittäin. Valtaosan kanssa tulee varmaan tehneeksi vielä esityksiäkin. Päättymättömyyden tuntemuksissa on myös jotain ilahduttavaa: ainakaan mikään suljettu esitys- tai työryhmäkupla ei viimeisen vedon myötä posahtanut. Radix jatkaa tapahtumistaan täällä näin ja tuolla jossain...
Purimme prosessia melko pikaisella sykkeellä ennen lauantain vetoa. Monessa puheenvuorossa korostui prosessin yleissivistävä ja tietoisuutta lisännyt tehtävä. Monet harmittelivat harjoituskauden (lopun) tiiviyttä. Monelle kokemukset vihan ja pelon käsittelystä olivat osuneet tunnetasolla kiitolliseen saumaan. Ja sitäkin useampi totesi, että esitys kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä esitys täytyi tehdä".
Olisin mielelläni esittänyt Radixia vielä kuukausia. Esitykselle olisi ollut eduksi esityskertatahdiltaan harvempi, mutta pidempi esityskausi. Noh, näistäkin oppii tulevia suunnitellessa.
Haikea olo on kyllä. Hetkeen ei olekaan omalla kohdalla mikään esitysprosessi päättynyt. Houstonkin jatkaa Helsingin keikoilla syyskuussa.
Pisteen puuttuminen tuottaa myös kyvyttömyyttä summata toteumia. Ohjauksellisesti olen esityskokonaisuuteen tyytyväinen, vaikka aina jotain toki on. Lauantaina tulikin palautetta, että palautetta soisi ohjaajaltaan kuulevan enemmän. Se ei ole minulle uusi palaute, asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Pitkälti ongelma syntyy siitä, että oma fokus oli tässäkin prosessissa ensi-illan kynnykselle asti kokonaisuudessa ja sen luomisessa, jolloin yksittäisten osasuoritusten huomioiminen kärsii aina.
Harjoitusprosessin loppusuora oli ajan puutteen takia runnova, mutta jossain mielessä niin on aina - joku tekee ne viimeiset ratkaisut, tahti kiihtyy, vellomisesta ja fiilistelystä on siirryttävä kurinalaisempaan toimintaan. Se myös näkyy esityksessä, ja mielestäni lähes puhtaasti positiivisina asioina: rytmi toimii, tehtävänannot ovat pääsääntöisesti tarkkoja, ilmaisu keskittynyttä ja vahvaa.
Mitä tekisin toisin? Jos harjoituskauden rakennetta ja pituutta ei lasketa, en varmaankaan kovinkaan montaa asiaa. Esityksen ensimmäisten kohtausten aikana olen ollut toisinaan kiusaantunut kohtausten yleisyydestä ja summittaisuudesta; ne olisi voinut rakentaa tarkemmin ja vähemmän kuvittaen. Mutta muilta osin Radix kasvoi komeasti kokoisekseen. Suurin kiitos siitä kuuluu porukalle näyttämön puolella. Ei ole itsestäänselvää löytää kumppaneikseen tällaisia ihmisiä, kollegoja, tekijänaisia ja -miehiä. Kiitollisuus ja ylpeys on suuri. Ja sieltä se haikeuskin kumpuaa, kun ei tiedä milloin seuraavaksi lähtee vastaavansyvyisille matkoille yhtä hienossa seurassa.
On maanantai, helmikuu, vuosi 2012. Tämän blogin ensimmäisistä merkinnöistä on kulunut reilu vuosi. Moni silloin ilmoille heitetty ajatus ja unelma Radixin suhteen on tullut esityksessä lihaksi ja hengitykseksi. Niin se jokin meitä ohjailee.
Seuraavaksi olisi edessä Roskasakkia, Sudenmorsianta, kesäteatteria ja Kainuulaisen toimeentulon pidempää oppimäärää. Ja siinä sivussa paljon muuta hyvää ja hurjaa. Kajaanin Harrastajateatterin juhlavuosi näyttää valoisalta, kokonaiselta ja ärhäkkäästi uusiin suuntiin tempoilevalta.
Eespäin nykien, uusia kuita kurkottaen!
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Auts
Esityskauden eka peruuntunut esitys osuu tälle illalle. Vatsatautia liikkeellä. Jospa se viikonlopuksi taittuisi.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Iiron pottu ja tanssin loppu
Eka veto loppusuoralta takana. Mitäs jäi käteen? Loppu oli piiitkänhuiskea ja komea ja Iirolta lähti peukkuvarpaasta kynsi, jaiks-auts. Kolmisenkymmentä katsojaa, kelpo buugi. Veto lähti vähän takakireästi liikkeelle, mutta petraantui reippaasti loppua kohden. Kahden viikon tauko ei ollut tehnyt siis ainakaan huonoa.
Ennen esitystä puhuimme pitkään ja hartaasti esityksen lopusta ja siitä miten se tulisi vetää. Joissain esityksissä loppu on kääntynyt sisäänpäin, joissain mennyt kiitostanssiksi, joissain jättänyt miellyttävän hämmentävän maun. Loppukohtaus syntyi prosessin viime metreillä ja sen vastaanottoa oli vaikeaa ennakoida etukäteen. Kenties juuri siksi porukalla on ollut epäselvää, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Kysymys on lyhyesti esitystodellisuuden ja todellisuus-todellisuuden liudentamisesta: "tanssista asian puolesta". Tanssista, jota tanssitaan niin kauan kuin jalka nousee ja henki pihisee. Ja joka toivon mukaan saattelee katsojat kohottuneessa sieluntilassa matkoilleen. Sen "asian" voikin nimetä ja käsittää useammalla tavalla. Se on yhtäältä koko se eetos, mitä esitys tihkuu, mutta myös loppukohtausta edeltävän utopiajakson kiteytys ja voimaannutus: me emme luovuta, meistä on siihen.
Sunnuntaina pätkä kesti bauttiarallaa 18 minuuttia. Kesto tai venytys ei ole itseisarvo, mutta antaa osviittaa siitä, millaisella asenteella loppu hoidetaan.
Keskiviikkona jatkuu lysti, jos sairastuvalta toivutaan. Semmoisiakin merkkejä on siis ikävä kyllä ilmassa.
Ennen esitystä puhuimme pitkään ja hartaasti esityksen lopusta ja siitä miten se tulisi vetää. Joissain esityksissä loppu on kääntynyt sisäänpäin, joissain mennyt kiitostanssiksi, joissain jättänyt miellyttävän hämmentävän maun. Loppukohtaus syntyi prosessin viime metreillä ja sen vastaanottoa oli vaikeaa ennakoida etukäteen. Kenties juuri siksi porukalla on ollut epäselvää, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Kysymys on lyhyesti esitystodellisuuden ja todellisuus-todellisuuden liudentamisesta: "tanssista asian puolesta". Tanssista, jota tanssitaan niin kauan kuin jalka nousee ja henki pihisee. Ja joka toivon mukaan saattelee katsojat kohottuneessa sieluntilassa matkoilleen. Sen "asian" voikin nimetä ja käsittää useammalla tavalla. Se on yhtäältä koko se eetos, mitä esitys tihkuu, mutta myös loppukohtausta edeltävän utopiajakson kiteytys ja voimaannutus: me emme luovuta, meistä on siihen.
Sunnuntaina pätkä kesti bauttiarallaa 18 minuuttia. Kesto tai venytys ei ole itseisarvo, mutta antaa osviittaa siitä, millaisella asenteella loppu hoidetaan.
Keskiviikkona jatkuu lysti, jos sairastuvalta toivutaan. Semmoisiakin merkkejä on siis ikävä kyllä ilmassa.
perjantai 10. helmikuuta 2012
torstai 2. helmikuuta 2012
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Ilkalta, esityksen lopusta
Minä nään tuon niin, että Ajan henki on kohtaus, jonka myötä tavallaan
suletaan tuo näytelmä. Se kiteyttää sen, mikä tässä touhussa mättää.
Että se radikaali kirkasotsaisuus katoaa tuommoseen "vitun Halla-aho"
-schaibaan. Ja joka kerta sen kohtauksen aikana katsojia seuratessa on
tullu olo, että tämä on vaikuttava juttu. Niinkuin pitäski. Siinä
toimii se, että tulee oikeasti semmonen fiilis, että näinhän sitä
lopulta silmät suljetaan.
(Tosin nyt tuntuu, että ite en kaipais siihen ihan niin alleviivaavaa
alustusta, "tuliko epämukava olo?" "kotona sinkkuelämää pyörimään"
jne. Koin nyt Mikkelissä, että meitsijäbästä se toimis siten, että
todetaan että lässytys riittää, tässä on nyt kolome tuntia yritetty
sanoa jottain, ja tästä ei oo mitään hyötyä. Ja sitten biisi
perustelis ite tekstinsä kautta ihtensä. Tai sitten niin, että
sinkkuelämä-vaiheessa mentäs vielä pitemmälle siinä vittuilussa. Kun
nyt siinä ei oikeestaan tuu se epämukava olo. Epämukava olo tulee
siitä naivista ja vaivaannuttavasta hippikeskustelusta, Saran
keskeytys tuntuu sen jälkeen siltä, että "jes, nyt taas liikutaan
eteenpäin", eikä tippaakaan epämukavalta. Siinä pitäs luoda oikeesti
epämukava olo, taikka sitte antaa biisin luoda se epämukava olo. Nyt
se on vähän tyhmä lukuohje ja katsojaa johdatteleva heitto;
"ymmärräthän, että tämän on tarkotus nyt tuntua epämukavalta ja
piikittelevältä".)
No, joka tapauksessa tuo Ajan hengen dramaturginen ajatus on minusta
aika selkeä. Se tavallaan päättää tuon politiikkakeskustelun näytelmän
osalta.
Esityksen toki vois periaatteessa lopettaa siihen, mutta en sinänsä
ihan nää sitä lopulta kauheen hedelmällisenä tienä. Koska sillon
pointiks jäis se, että "vittu miten paska meininki". Enkä nää mittään
syytä tehä kolmituntista esitystä radikalismin historiasta, jonka
lopputulema ois se, että vittuilun kautta todettas, ettei
meistä/teistä oo mihinkään. Tämä on ehkä taas sitä samaa juttua, mistä
oon jauhanu, etten nää mittään hyötyä tehä esityksiä samanmielisille
ihmisille, ja koen, että ajan henkeen lopettamalla sais kyllä
ravisteltua kovasti niitä, jotka on jo valmiiks valmiita
barrikadeille, mutta muu väki (vaikka oisivat heränneet ajattelemaan
ja vaikuttuneet) menis entistä suuremmalla innolla kottiin kahtomaan
sitä sinkkuelämää.
Siks ne kaks viimestä kohtausta on minusta äärimmäisen perusteltuja.
Kaari on mulle niissä tosi yksinkertainen: Tullaan siihen tulokseen,
että olemme erilaisia parven osasia, ja parven myötä yksilöinä ja
yhdessä päätämme mihin edetä. Eli ei auta vittuuntua ajan hengestä,
vaan pyrkiä toimimaan niiden asioiden eteen, mitkä yhteiskunnassa
kokee tärkeiksi. Ja nimenomaan positiivisuuden ja optimistisuuden
kautta (mistä mieleen tulee esimerkiks yks homo-Pekka).
Siitä oon edelleenkin jääräpäisen ehdoton, että "esitys on päättynyt"
ja "kiitos" on huonoja juttuja sinne loppuun (vaikka ilman muuta
saat/saatte lopettaa sen aivan kuten parhaaksi koette). Ne on varmasti
asioita, jotka helpottaa esiintyjien tekemistä ja poistaa
vaivaantunutta tunnelmaa salista, mutta isompaa mesitsiä ne vesittää
minusta rutkasti. Nimenomaan siitä syystä, että kaks viimestä
kohtausta on olemassa minun näkemyksen mukaan siks, että tuo
nykytilasta vittuuntuminen käännetään optimismiksi, ja teatteri
käännetään todellisuudeksi. Siihen ajatukseen esityksen "lopettaminen"
ei minun mielestä istu sitten millään tavalla.
Ja se on minun nähdäkseni sitten ohjaustekninen ongelma, mikäli kyse
on siitä, ettei yleisö ymmärrä poistua. Sillon sen lopun voisi viedä
vaikka siihen suuntaan, että avattas verhot, esiintyjät alkas vaihella
arkivaatteita päälle, katsojien takit tuotas rullakoilla katsomon
viereen, jotku soittas siellä jottain ja mitä vaan. Nyt koen, että tuo
loppu on tehty esiintyjien mukavuuden vuoksi tai siks, ettei oo
keksitty siihen parempaakaan keinoa kertoa katsojille, että saapi
mennä, mikä tuntuu kehnolta, koska tuossa ois aineksia ties mihin. Voi
olla, ettei se random-Esalle näyttäydy niin, mutta mulle tuo lopetus
näyttää nyt kompromissilta.
Voi olla, että se on tosiaan esiintyjien kannalta mukavempi nuin, ja
katsojalle on kiva tietää millon esitys loppuu ja on mukava antaa ne
aplodit, ja niiden myötä voi jäädä katsojalle hyvä fiilis, ja ehkä se
pohtii nuita asioita sitten hyvillä mielin, mutta mukavuus ei oo
mitenkään hyvä peruste. Ja sen "lopetuksen" myötä tuosta
lopputanssistakin muodostuu lähinnä encore, kiitostanssi katsojille
siitä, että jaksoivat tulla paikalle. En toki tiiä mitä kautta tuo
loppu on tuommoseksi muodostunu, mutta en oikein keksi mittään syytä
miks se vois tukea tuota mesitsiä, joten tässä nyt toistuvasti nojaan
siihen oletukseen, että kyse on nimenomaan siitä esiintyjien
mukavuudenhalusta.
Voi olla, että oon väärässä, mutta minusta tuntuu, että tuo lopun
kaari ei oo kaikille selkeä, tai jos on, niin kaikki esiintyjät ei
sitä allekirjota. Ja siinä vaiheessa, ku yleisö on katsomossa, ni on
ihan sama mitä mieltä henkilökohtasesti kukakin mistäkin on, koska
esityksen vuoksi se yhteinen sävel pitäs löytyä. Ja olipa se loppu
minkämoinen hyvänsä, ni ois aika ensiarvosen tärkeetä, että kaikki
tietää miten se on tarkotus tehä, ja että kaikki tekis sitte sen
ajatuksen mukasesti. Tästähän väännettiin jo ennen ensi-iltaa, että
onko sitä loppua nyt mukava tehä jne., ja minusta tuntuu ja näyttää
siltä, että moni esiintyjistä ohjais lopun mieluusti ite omalla
tavallaan, ja se on kokonaisuuden kannalta tavattoman huono meininki.
Jos siinä on epäselvyyksiä, ni ne pittää selevittää ja löytää paras
tapa tehä se lopetus. Ja on ehkä täältä kotisohvalta helppo huuella,
mutta minun mielestä se mennee niin, että jos lavalla täytyy aina
kokea olonsa mukavaksi, ni sitte voi miettiä tekeekö taidetta itseään
vai yleisöä varten.
Fiilistelin sunnuntaina sitä, ku Essi meni lopuks soittamaan kitaraa
ja se jatko sitä ihan vitun pitkään. Että vaikka siihen tuli se
"lopetus", ku jotkut kiitteli, ni se jatko silti. Se tuntu vitun
hyvältä.
Juu. No tämä nyt on lähinnä tämmöstä oman teatterikäsityksen
pohtimista, ja minun näkemystä sille, miten tuon lopun ite oisin
halunnu. Hyvä vähän päästä avaamaan, ku jäi niin vaivaamaan. En tiiä
pitäskö sitä olla niin ehdoton. Tai että pitäskö harrastajateatterilta
vaatia aina täydellisyyttä. No, ehkä just pitäs.
suletaan tuo näytelmä. Se kiteyttää sen, mikä tässä touhussa mättää.
Että se radikaali kirkasotsaisuus katoaa tuommoseen "vitun Halla-aho"
-schaibaan. Ja joka kerta sen kohtauksen aikana katsojia seuratessa on
tullu olo, että tämä on vaikuttava juttu. Niinkuin pitäski. Siinä
toimii se, että tulee oikeasti semmonen fiilis, että näinhän sitä
lopulta silmät suljetaan.
(Tosin nyt tuntuu, että ite en kaipais siihen ihan niin alleviivaavaa
alustusta, "tuliko epämukava olo?" "kotona sinkkuelämää pyörimään"
jne. Koin nyt Mikkelissä, että meitsijäbästä se toimis siten, että
todetaan että lässytys riittää, tässä on nyt kolome tuntia yritetty
sanoa jottain, ja tästä ei oo mitään hyötyä. Ja sitten biisi
perustelis ite tekstinsä kautta ihtensä. Tai sitten niin, että
sinkkuelämä-vaiheessa mentäs vielä pitemmälle siinä vittuilussa. Kun
nyt siinä ei oikeestaan tuu se epämukava olo. Epämukava olo tulee
siitä naivista ja vaivaannuttavasta hippikeskustelusta, Saran
keskeytys tuntuu sen jälkeen siltä, että "jes, nyt taas liikutaan
eteenpäin", eikä tippaakaan epämukavalta. Siinä pitäs luoda oikeesti
epämukava olo, taikka sitte antaa biisin luoda se epämukava olo. Nyt
se on vähän tyhmä lukuohje ja katsojaa johdatteleva heitto;
"ymmärräthän, että tämän on tarkotus nyt tuntua epämukavalta ja
piikittelevältä".)
No, joka tapauksessa tuo Ajan hengen dramaturginen ajatus on minusta
aika selkeä. Se tavallaan päättää tuon politiikkakeskustelun näytelmän
osalta.
Esityksen toki vois periaatteessa lopettaa siihen, mutta en sinänsä
ihan nää sitä lopulta kauheen hedelmällisenä tienä. Koska sillon
pointiks jäis se, että "vittu miten paska meininki". Enkä nää mittään
syytä tehä kolmituntista esitystä radikalismin historiasta, jonka
lopputulema ois se, että vittuilun kautta todettas, ettei
meistä/teistä oo mihinkään. Tämä on ehkä taas sitä samaa juttua, mistä
oon jauhanu, etten nää mittään hyötyä tehä esityksiä samanmielisille
ihmisille, ja koen, että ajan henkeen lopettamalla sais kyllä
ravisteltua kovasti niitä, jotka on jo valmiiks valmiita
barrikadeille, mutta muu väki (vaikka oisivat heränneet ajattelemaan
ja vaikuttuneet) menis entistä suuremmalla innolla kottiin kahtomaan
sitä sinkkuelämää.
Siks ne kaks viimestä kohtausta on minusta äärimmäisen perusteltuja.
Kaari on mulle niissä tosi yksinkertainen: Tullaan siihen tulokseen,
että olemme erilaisia parven osasia, ja parven myötä yksilöinä ja
yhdessä päätämme mihin edetä. Eli ei auta vittuuntua ajan hengestä,
vaan pyrkiä toimimaan niiden asioiden eteen, mitkä yhteiskunnassa
kokee tärkeiksi. Ja nimenomaan positiivisuuden ja optimistisuuden
kautta (mistä mieleen tulee esimerkiks yks homo-Pekka).
Siitä oon edelleenkin jääräpäisen ehdoton, että "esitys on päättynyt"
ja "kiitos" on huonoja juttuja sinne loppuun (vaikka ilman muuta
saat/saatte lopettaa sen aivan kuten parhaaksi koette). Ne on varmasti
asioita, jotka helpottaa esiintyjien tekemistä ja poistaa
vaivaantunutta tunnelmaa salista, mutta isompaa mesitsiä ne vesittää
minusta rutkasti. Nimenomaan siitä syystä, että kaks viimestä
kohtausta on olemassa minun näkemyksen mukaan siks, että tuo
nykytilasta vittuuntuminen käännetään optimismiksi, ja teatteri
käännetään todellisuudeksi. Siihen ajatukseen esityksen "lopettaminen"
ei minun mielestä istu sitten millään tavalla.
Ja se on minun nähdäkseni sitten ohjaustekninen ongelma, mikäli kyse
on siitä, ettei yleisö ymmärrä poistua. Sillon sen lopun voisi viedä
vaikka siihen suuntaan, että avattas verhot, esiintyjät alkas vaihella
arkivaatteita päälle, katsojien takit tuotas rullakoilla katsomon
viereen, jotku soittas siellä jottain ja mitä vaan. Nyt koen, että tuo
loppu on tehty esiintyjien mukavuuden vuoksi tai siks, ettei oo
keksitty siihen parempaakaan keinoa kertoa katsojille, että saapi
mennä, mikä tuntuu kehnolta, koska tuossa ois aineksia ties mihin. Voi
olla, ettei se random-Esalle näyttäydy niin, mutta mulle tuo lopetus
näyttää nyt kompromissilta.
Voi olla, että se on tosiaan esiintyjien kannalta mukavempi nuin, ja
katsojalle on kiva tietää millon esitys loppuu ja on mukava antaa ne
aplodit, ja niiden myötä voi jäädä katsojalle hyvä fiilis, ja ehkä se
pohtii nuita asioita sitten hyvillä mielin, mutta mukavuus ei oo
mitenkään hyvä peruste. Ja sen "lopetuksen" myötä tuosta
lopputanssistakin muodostuu lähinnä encore, kiitostanssi katsojille
siitä, että jaksoivat tulla paikalle. En toki tiiä mitä kautta tuo
loppu on tuommoseksi muodostunu, mutta en oikein keksi mittään syytä
miks se vois tukea tuota mesitsiä, joten tässä nyt toistuvasti nojaan
siihen oletukseen, että kyse on nimenomaan siitä esiintyjien
mukavuudenhalusta.
Voi olla, että oon väärässä, mutta minusta tuntuu, että tuo lopun
kaari ei oo kaikille selkeä, tai jos on, niin kaikki esiintyjät ei
sitä allekirjota. Ja siinä vaiheessa, ku yleisö on katsomossa, ni on
ihan sama mitä mieltä henkilökohtasesti kukakin mistäkin on, koska
esityksen vuoksi se yhteinen sävel pitäs löytyä. Ja olipa se loppu
minkämoinen hyvänsä, ni ois aika ensiarvosen tärkeetä, että kaikki
tietää miten se on tarkotus tehä, ja että kaikki tekis sitte sen
ajatuksen mukasesti. Tästähän väännettiin jo ennen ensi-iltaa, että
onko sitä loppua nyt mukava tehä jne., ja minusta tuntuu ja näyttää
siltä, että moni esiintyjistä ohjais lopun mieluusti ite omalla
tavallaan, ja se on kokonaisuuden kannalta tavattoman huono meininki.
Jos siinä on epäselvyyksiä, ni ne pittää selevittää ja löytää paras
tapa tehä se lopetus. Ja on ehkä täältä kotisohvalta helppo huuella,
mutta minun mielestä se mennee niin, että jos lavalla täytyy aina
kokea olonsa mukavaksi, ni sitte voi miettiä tekeekö taidetta itseään
vai yleisöä varten.
Fiilistelin sunnuntaina sitä, ku Essi meni lopuks soittamaan kitaraa
ja se jatko sitä ihan vitun pitkään. Että vaikka siihen tuli se
"lopetus", ku jotkut kiitteli, ni se jatko silti. Se tuntu vitun
hyvältä.
Juu. No tämä nyt on lähinnä tämmöstä oman teatterikäsityksen
pohtimista, ja minun näkemystä sille, miten tuon lopun ite oisin
halunnu. Hyvä vähän päästä avaamaan, ku jäi niin vaivaamaan. En tiiä
pitäskö sitä olla niin ehdoton. Tai että pitäskö harrastajateatterilta
vaatia aina täydellisyyttä. No, ehkä just pitäs.
tiistai 31. tammikuuta 2012
Kansan Uutisten kritiikki
Löytyy täältä http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/teatteri/2727717/radix-on-radikaalia-teatteria-lisaa-tallaista
Radix-juttua viikonloppuna myös Kalevassa (ei löydy netistä) ja Länsi-Savossa (ei löydy netistä). Ainakin.
Radix-juttua viikonloppuna myös Kalevassa (ei löydy netistä) ja Länsi-Savossa (ei löydy netistä). Ainakin.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Festarikapsäkkejä purkaen
Kun olimme keväällä 2003 tehneet kaupunginteatterille esityksen Elämän syrjässä kiinni, muuan Martti Lindqvist kävi katsomassa teoksen. Eki Vuori, esityksen ohjaaja, jutteli vedon jälkeen Lindqvistin kanssa ja totesi sitten jotain siihen tapaan, että sai nyt sen palautteen mitä kaipasikin. Että tämä riittää hänelle, muulla ei ole väliä. Muistan ihmetelleeni, että miten yhden, joskin itsekin suuresti arvostamani henkilön, palaute voisi olla yksinään kylliksi. Nyt ymmärrän Ekiä hiukan paremmin.
Mikkeli on onnellisesti takana. Sekä MUM:n että Radixin esitykset menivät hyvin. Palaute oli kiittävää, analyyttistä, rohkaisevaa, tarkkaa ja pieniltä osin myös kummastusta herättänyttä. Väkeä esityksissä oli hyvin, kolme täynnä ja sunnuntaiaamun Radixissakin olosuhteisiin nähden erinomaisesti. Saralle ja Karolle matka oli erityisen hurja; neljä esitystä kahden päivän sisään, matkat, autojenjäätymiset, vähäunisuus, piskuinen juhlinta, lukuisat stressitekijät ja muut siihen päälle. Mutta koetteli viikonloppu toki kaikkien muidenkin voimia. Ainakin tällä tuvalla toipuminen jatkuu yhä.
Vaikka Näyttämöpäivillä on joka kerta ilo vierailla - järjestelyt pelaavat, väkeä riittää joka esitykseen, raatilaiset ovat keskimäärin mainioita palautteenantajia ja tekninen henkilökunta huikeaa sakkia - ehti tämän(kin) viikonlopun aikana myös miettiä, miksi näillä festivaaleilla käy. Ihan tyhjentävää vastausta en kysymykseeni saanut, mutta auttavia kuitenkin.
Tärkeimmäksi matkaevääksi muodostui Radixin upean jälkimmäisen vedon jälkeinen palautetuokio. Raadissamme olivat teatterityön professori Yrjö-Juhani Renvall ja ohjaaja Johanna Freundlich. Panin jo sunnuntai-iltana merkille, etten koodannut palautteen sisältöä kauhean tarkkaan muistiini, mutta sen hengen ja päälauseet kyllä:
1) ajattelutyön korostaminen ja toimiminen esityksen jokaisella osa-alueella rakenteesta ilmaisuun, tyylillisistä ratkaisuista ryhmätyön henkeen, sisällöstä muotoon
2) henkilökohtaisten osuuksien osuvuus, esityksen pääseminen ihon alle, "matkallapääseminen"
3) porukan tekemisen meiningin, taitavuuden, rentouden ja kurinalaisuuden esiintuominen
4) musiikin ja äänisuunnittelun ratkaisujen ja kokonaisajattelun kiittäminen
5) lähdekritiikin kritiikki ja pohdinta
6) kiittävä, kannustava ja rohkaiseva puhe jatkuvuudesta ja kehityksestä suhteessa historiaamme ja tulevaisuuteemme / tulevaisuuksiimme
Renvall on nähnyt esityksistämme aiemmin Mahnovitsinan ja Paskan näytelmän, ja loi suhteessa tähän siltaa menneeseen kiintoisin sanankääntein. Oli huojentavaa kuulla, että ajattelussamme, työtavassamme, esityskielessämme ja estetiikassamme oli havaittavissa paitsi jatkuvuutta, myös kehittymistä - ajattelun kirkastumista, teemojen syventymistä ja koko teatteriapparaatin määrätietoista viemistä entistä pidemmälle.
Että jotkut arvostamani ja arvostamamme ihmiset, teatterin tekijät, näkevät pyrkimyksemme, esityksemme ja meidät, analysoivat sitä kriittisesti ja kannustavat vilpittömästi syventämään sitä, mihin tällä erää jäätiin. Paljon enempää ei voi palautteen osalta toivoa.
Minulle itselleni - en tiedä muista - jäi siis sellainen fiilis Mikkelin jälkeen, että johonkin oikeaan ollaan todella osuttu. Että vaikka kuka nyt tulisi sanomaan, että paskaa ja halpaa, niin toinenkin kokemus on ja säilyy siinä rinnalla. Se on tärkeää jo ihan näiden peruskysymysten (vaikutus, merkitys, välittyminen) suhteen, ja myös itsetunnon suhteen. Kun sitä kuitenkin aika ajoin epäilee, jotenkin vain etenee arasti ja toivoo pää pusikossa, että joku jossain tajuaisi edes vähän siitä, mitä tässä nyt puuhastellaan ja miksi... On jotenkin helpompi hengittää. (Sanoo mies, joka valvoo iltaa keskellä köhäistä ja rohisevaa sairastupaa.)
Muitakin katsojakommentteja on tullut, niistä tuossa alla jo osa (viestejä sähköpostiin, facebookkiin, kht:n vieraskirjaan, nimet olen poistanut). Pisin pätkä kannattaa ainakin lukea! Herättää kiinnostavia ajatuksia esityksen lopun ratkaisuista, olkoonkin että juuri kyseisen esityksen lopetus olikin hiukan kökkö.
Radix kääntyy Mikkelin jälkeen loppusuoralleen, edessä on neljä kotivetoa vajaan parin viikon päästä. Jospa kainuulainen yleisö löytäisi jutun yhtä hyvin kuin savolainen festarikansa.
Kuviakin tullee jahka kamera saapuu maisemiin.
Mikkeli on onnellisesti takana. Sekä MUM:n että Radixin esitykset menivät hyvin. Palaute oli kiittävää, analyyttistä, rohkaisevaa, tarkkaa ja pieniltä osin myös kummastusta herättänyttä. Väkeä esityksissä oli hyvin, kolme täynnä ja sunnuntaiaamun Radixissakin olosuhteisiin nähden erinomaisesti. Saralle ja Karolle matka oli erityisen hurja; neljä esitystä kahden päivän sisään, matkat, autojenjäätymiset, vähäunisuus, piskuinen juhlinta, lukuisat stressitekijät ja muut siihen päälle. Mutta koetteli viikonloppu toki kaikkien muidenkin voimia. Ainakin tällä tuvalla toipuminen jatkuu yhä.
Vaikka Näyttämöpäivillä on joka kerta ilo vierailla - järjestelyt pelaavat, väkeä riittää joka esitykseen, raatilaiset ovat keskimäärin mainioita palautteenantajia ja tekninen henkilökunta huikeaa sakkia - ehti tämän(kin) viikonlopun aikana myös miettiä, miksi näillä festivaaleilla käy. Ihan tyhjentävää vastausta en kysymykseeni saanut, mutta auttavia kuitenkin.
Tärkeimmäksi matkaevääksi muodostui Radixin upean jälkimmäisen vedon jälkeinen palautetuokio. Raadissamme olivat teatterityön professori Yrjö-Juhani Renvall ja ohjaaja Johanna Freundlich. Panin jo sunnuntai-iltana merkille, etten koodannut palautteen sisältöä kauhean tarkkaan muistiini, mutta sen hengen ja päälauseet kyllä:
1) ajattelutyön korostaminen ja toimiminen esityksen jokaisella osa-alueella rakenteesta ilmaisuun, tyylillisistä ratkaisuista ryhmätyön henkeen, sisällöstä muotoon
2) henkilökohtaisten osuuksien osuvuus, esityksen pääseminen ihon alle, "matkallapääseminen"
3) porukan tekemisen meiningin, taitavuuden, rentouden ja kurinalaisuuden esiintuominen
4) musiikin ja äänisuunnittelun ratkaisujen ja kokonaisajattelun kiittäminen
5) lähdekritiikin kritiikki ja pohdinta
6) kiittävä, kannustava ja rohkaiseva puhe jatkuvuudesta ja kehityksestä suhteessa historiaamme ja tulevaisuuteemme / tulevaisuuksiimme
Renvall on nähnyt esityksistämme aiemmin Mahnovitsinan ja Paskan näytelmän, ja loi suhteessa tähän siltaa menneeseen kiintoisin sanankääntein. Oli huojentavaa kuulla, että ajattelussamme, työtavassamme, esityskielessämme ja estetiikassamme oli havaittavissa paitsi jatkuvuutta, myös kehittymistä - ajattelun kirkastumista, teemojen syventymistä ja koko teatteriapparaatin määrätietoista viemistä entistä pidemmälle.
Että jotkut arvostamani ja arvostamamme ihmiset, teatterin tekijät, näkevät pyrkimyksemme, esityksemme ja meidät, analysoivat sitä kriittisesti ja kannustavat vilpittömästi syventämään sitä, mihin tällä erää jäätiin. Paljon enempää ei voi palautteen osalta toivoa.
Minulle itselleni - en tiedä muista - jäi siis sellainen fiilis Mikkelin jälkeen, että johonkin oikeaan ollaan todella osuttu. Että vaikka kuka nyt tulisi sanomaan, että paskaa ja halpaa, niin toinenkin kokemus on ja säilyy siinä rinnalla. Se on tärkeää jo ihan näiden peruskysymysten (vaikutus, merkitys, välittyminen) suhteen, ja myös itsetunnon suhteen. Kun sitä kuitenkin aika ajoin epäilee, jotenkin vain etenee arasti ja toivoo pää pusikossa, että joku jossain tajuaisi edes vähän siitä, mitä tässä nyt puuhastellaan ja miksi... On jotenkin helpompi hengittää. (Sanoo mies, joka valvoo iltaa keskellä köhäistä ja rohisevaa sairastupaa.)
Muitakin katsojakommentteja on tullut, niistä tuossa alla jo osa (viestejä sähköpostiin, facebookkiin, kht:n vieraskirjaan, nimet olen poistanut). Pisin pätkä kannattaa ainakin lukea! Herättää kiinnostavia ajatuksia esityksen lopun ratkaisuista, olkoonkin että juuri kyseisen esityksen lopetus olikin hiukan kökkö.
Radix kääntyy Mikkelin jälkeen loppusuoralleen, edessä on neljä kotivetoa vajaan parin viikon päästä. Jospa kainuulainen yleisö löytäisi jutun yhtä hyvin kuin savolainen festarikansa.
Kuviakin tullee jahka kamera saapuu maisemiin.
Katsojapalautetta Mikkelistä
(1)
Kiitos vielä esityksestä. Se oli taitava, älykäs ja ajateltu työ. Todella mahtava porukka teillä!
*
(2)
Mä jäin miettii Radixin loppua, että mitä vittua se muka oli?
Siin vaiheessa kun oli soitettu se "ajan henki" -biisi ja laitettu kamat kasaan, mä olin todella vaikuttunut, että huh mikä lopetus ja että vau, aika radikaalia, samalla tykityksellä loppuun saakka, hengästyttää. Mutta sitten tilanne meni eteenpäin ja alkoi seuraava kohtaus. Hengitys tasaantui, näyttämölle tuli parvi. Huomasin, että mun ajatukset oli välittömästi ja jotenkin tosi ihmeellisen mielyttävällä tavalla jossain kaukana ja että koko jutun ajan takonut tempo laski. Mutta, MUTTA, sitten alkoi se käsittämätön osa. Mä provosoiduin siitä ihan todella paljon siihen nähden, että lähtökohtaisesti katsojana oli 150 prosenttisesti esityksen puolella. Musaa, tanssia, hengausta, jännitteen purkamista, tilanteen hajoittamista, "tää esitys loppuu nyt". Mä koetin sulatella ja ymmärtää, mikä siinä lopetuksessa mua kaikkein eniten vitutti ja tulin tällasiin tuloksiin:
Yks. Tapahtu sulkeutuminen. Että katsojat suljettiin jonkin ulkopuolelle. En tiiä, oliko se tarjoituskin, mutta jos oli, niin se myös edesauttoi sitä että...
Kaks. ...vedettiin mattoa omien jalkojen alta. Joku sellainen todellisuuden ja näyttämöllä tapahtuneen todellisuuden raja. Että "no hei, tää oli vaan tällänen esitys, me mennään myös kattoo nyt sitä sinkkuelämää tai sit dokaa tai jonnekin, voitteko jo pliis lähtee?".
Joku Radixin lopetuksesta jäi kyllä helisemään. Jos sen oli tarkoitus jäädä helisemään, se helinä tuntui tarpeettomalta tai perusteettomalta.
Voi toki myös olla, että se on jokin omaan "ooo, en tiedä oonko helsinkiläinen vai kajaanilainen vai mikä" -kelaan liittyvä juttu. Et on yksilö ja monta parvea. Perussettiä.
Sit jäin miettimään myös ekan puoliskon loppua. Se oli musta upea. Nerokas. Hieno. Herkkä. Upee. Ahdistavakin. Vähän itkettävä. Mutta upea. Peki on myös mun idoli.
*
(3)
Kyllä oli Eino puristanut nuorista parhainta näyttämölle. Mahtava työnäyte. Kyllä kelpasi olla katsomossa. Olin ylpeä entisenä kajaanilaisena.
*
(4)
Tykkäsin välillä ihan vitusti. Ihan vitusti. Sillä tavalla että en muista koska olisin viimeksi tykännyt niin. Sitten oli kohtia, joista en niin tykännyt, tai jotka menivät ohi. Osin varmaan siksi, että materiaalia oli niin paljon. Kaikkea ei vaan ehdi pureskella. En sano että liikaa, mutta paljon. Kuitenkin jotenkin hämmentävällä tavalla onnistuitte pitämään esityksen sellaisessa muodossa ja sykkeessä, että sitä olisi katsonut vielä pidemoäänkin...
Olisi kiva kuulla prosessista lisää, että miten tämä on tehty.
*
(5)
Kiitos koko työryhmälle Radixista.
Näin esityksen Mikkelissä pari vuorokautta sitten enkä pysty oikein vieläkään ajattelemaan muuta.
Mahtavaa että joku tekee älykästä ja ajankohtaista teatteria. Työn tarkkuus, läsnäolo ja voima teki vaikutuksen.
Älkää koskaan epäilkö oman taiteenne vaikutusta tai merkitystä.
Onneksi esityksiänne näkee festareilla että me muutkin pääsemme niistä nauttimaan.
Aurinkoa sydämen kautta.
Kiitos vielä esityksestä. Se oli taitava, älykäs ja ajateltu työ. Todella mahtava porukka teillä!
*
(2)
Mä jäin miettii Radixin loppua, että mitä vittua se muka oli?
Siin vaiheessa kun oli soitettu se "ajan henki" -biisi ja laitettu kamat kasaan, mä olin todella vaikuttunut, että huh mikä lopetus ja että vau, aika radikaalia, samalla tykityksellä loppuun saakka, hengästyttää. Mutta sitten tilanne meni eteenpäin ja alkoi seuraava kohtaus. Hengitys tasaantui, näyttämölle tuli parvi. Huomasin, että mun ajatukset oli välittömästi ja jotenkin tosi ihmeellisen mielyttävällä tavalla jossain kaukana ja että koko jutun ajan takonut tempo laski. Mutta, MUTTA, sitten alkoi se käsittämätön osa. Mä provosoiduin siitä ihan todella paljon siihen nähden, että lähtökohtaisesti katsojana oli 150 prosenttisesti esityksen puolella. Musaa, tanssia, hengausta, jännitteen purkamista, tilanteen hajoittamista, "tää esitys loppuu nyt". Mä koetin sulatella ja ymmärtää, mikä siinä lopetuksessa mua kaikkein eniten vitutti ja tulin tällasiin tuloksiin:
Yks. Tapahtu sulkeutuminen. Että katsojat suljettiin jonkin ulkopuolelle. En tiiä, oliko se tarjoituskin, mutta jos oli, niin se myös edesauttoi sitä että...
Kaks. ...vedettiin mattoa omien jalkojen alta. Joku sellainen todellisuuden ja näyttämöllä tapahtuneen todellisuuden raja. Että "no hei, tää oli vaan tällänen esitys, me mennään myös kattoo nyt sitä sinkkuelämää tai sit dokaa tai jonnekin, voitteko jo pliis lähtee?".
Joku Radixin lopetuksesta jäi kyllä helisemään. Jos sen oli tarkoitus jäädä helisemään, se helinä tuntui tarpeettomalta tai perusteettomalta.
Voi toki myös olla, että se on jokin omaan "ooo, en tiedä oonko helsinkiläinen vai kajaanilainen vai mikä" -kelaan liittyvä juttu. Et on yksilö ja monta parvea. Perussettiä.
Sit jäin miettimään myös ekan puoliskon loppua. Se oli musta upea. Nerokas. Hieno. Herkkä. Upee. Ahdistavakin. Vähän itkettävä. Mutta upea. Peki on myös mun idoli.
*
(3)
Kyllä oli Eino puristanut nuorista parhainta näyttämölle. Mahtava työnäyte. Kyllä kelpasi olla katsomossa. Olin ylpeä entisenä kajaanilaisena.
*
(4)
Tykkäsin välillä ihan vitusti. Ihan vitusti. Sillä tavalla että en muista koska olisin viimeksi tykännyt niin. Sitten oli kohtia, joista en niin tykännyt, tai jotka menivät ohi. Osin varmaan siksi, että materiaalia oli niin paljon. Kaikkea ei vaan ehdi pureskella. En sano että liikaa, mutta paljon. Kuitenkin jotenkin hämmentävällä tavalla onnistuitte pitämään esityksen sellaisessa muodossa ja sykkeessä, että sitä olisi katsonut vielä pidemoäänkin...
Olisi kiva kuulla prosessista lisää, että miten tämä on tehty.
*
(5)
Kiitos koko työryhmälle Radixista.
Näin esityksen Mikkelissä pari vuorokautta sitten enkä pysty oikein vieläkään ajattelemaan muuta.
Mahtavaa että joku tekee älykästä ja ajankohtaista teatteria. Työn tarkkuus, läsnäolo ja voima teki vaikutuksen.
Älkää koskaan epäilkö oman taiteenne vaikutusta tai merkitystä.
Onneksi esityksiänne näkee festareilla että me muutkin pääsemme niistä nauttimaan.
Aurinkoa sydämen kautta.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
torstai 26. tammikuuta 2012
Huomenna Mikkeli!
On taas se aika vuodesta! Mikä on kyllä heti kärkeen pikkaisen liioittelua, sillä Mikkelissä on männä vuosina käyty ja oltu käymättäkin. Mutta hudaa, tämä, matkallelähtö nyt, on, on! Esitys on kuosissa, porukka iskussa, muutamia pieniä tuoreita lisiäkin on matkassa, tarkennuksia. Esiinnymme tälläkin kertaa kaupungissa kahdesti (MUMia unohtamatta!), vedot on vanhan sotilaskodin eli sotkun tiloissa la klo 20 ja su klo 10. Jälkimmäiseen esitykseen on kuulemma vielä viljalti tilaa, mitä en ihmettele yhtään; hölmömpää esitysaikaa saa hakea. MUM sen sijaan myytiin muutamassa minuutissa loppuun, mikä kertoo joko siitä että esitys on kovempi tai sitten myös siitä, että sen esityksen teemoille festareilla on viljalti katsoja- ja kuulijakuntaa.
Kaivoin aamutuimaan arkistojen aarteesta elikkäs täältä kuvan esitystilasta.
Katsomo on samoinpäin kuin kuvassa, mikä oli pieni pettymys, sillä emme saa näin toisen peräseinän vinttitilaa käyttöömme, mutta taipuu se näinkin, muutamilla asemointimuutoksilla. Muilta osin Sotkulla on aina tunnelma, tekniikka ja meininki kohdallaan. Ei valittamista.
Kohottaa kivasti aika arkista, pitkää ja paahteista tammikuuta, tämä Mikkelin riento. Eikun rennon röyhkeällä retkimielellä Mannerheimin perillisiä moikkaamaan!
Kaivoin aamutuimaan arkistojen aarteesta elikkäs täältä kuvan esitystilasta.
Katsomo on samoinpäin kuin kuvassa, mikä oli pieni pettymys, sillä emme saa näin toisen peräseinän vinttitilaa käyttöömme, mutta taipuu se näinkin, muutamilla asemointimuutoksilla. Muilta osin Sotkulla on aina tunnelma, tekniikka ja meininki kohdallaan. Ei valittamista.
Kohottaa kivasti aika arkista, pitkää ja paahteista tammikuuta, tämä Mikkelin riento. Eikun rennon röyhkeällä retkimielellä Mannerheimin perillisiä moikkaamaan!
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
tiistai 24. tammikuuta 2012
maanantai 16. tammikuuta 2012
Joukkomurhaajan isät
Ei kovin syväluotaava, mutta katsomisen arvoinen dokkari Breivikin isistä
http://areena.yle.fi/video/1326739798888
http://areena.yle.fi/video/1326739798888
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Palautetta, taas
Kiitos mahtavasta Radix-esityksestä, sen intensiteetti ja näyttelijäsuoritukset olivat upeita, samoin musiikki. En muista milloin olisin kokenut teatterissa jotain vastaavaa.
*
Olihan show! Viihdyttävä, ärsyttävä, ylöspanoltaan mahtava! Visuaalinen maailma toimi hienosti, musiikki, dramaturgia, dokumenttien lainaaminen, kaikki. Kakkonen kolahti ja lujaa, vaikka ehdin epäillä oliko ratkaisu oikea - suhde aiheeseen on näytöksissä niin erilainen. Mutta ratkaisu tuntui lopulta oikealta. Rehelliseltä. Keep it up, potkuja Mikkeliin!
*
Olihan show! Viihdyttävä, ärsyttävä, ylöspanoltaan mahtava! Visuaalinen maailma toimi hienosti, musiikki, dramaturgia, dokumenttien lainaaminen, kaikki. Kakkonen kolahti ja lujaa, vaikka ehdin epäillä oliko ratkaisu oikea - suhde aiheeseen on näytöksissä niin erilainen. Mutta ratkaisu tuntui lopulta oikealta. Rehelliseltä. Keep it up, potkuja Mikkeliin!
lauantai 14. tammikuuta 2012
Tammisen suoran jälkeen
Tammikuun kotiesitykset (5) ovat pian ohi. Viimeistä viedään paraikaa Genellä, ite en päässyt tällä kertaa katsomaan. Eilisen vedon sen sijaan näin. Moni asia oli mennyt eteenpäin, tarkentunut, selkiytynyt. Joissakin kohdissa näki suorittamisen makua. Yleisfiilis jäi otetun myönteiseksi: porukka teki duunia varmalla sykkeellä, yhteisesti, rohkeasti.
Vetoa oli katsomassa 17 katsojaa (tänään reippaat 30), eikä yleisöstä paljon feedbackia herunut. Hiljainen yleisö ei toki sinänsä ole merkki vielä mistään, mutta aika äkkiä tuollaisen vastaanoton kanssa tulee vastaan tietty kannatteleminen, jotta jutun pystyy viemään kunnialla maaliinsa. Ja kannattelun myötä kysymykset uskosta ja epäuskosta.
Kainuulainen yleisö ei ole löytänyt Radixia toivotussa määrin. Katsojamäärät pyörivät kyllä siedettävissä luvuissa (ka. nyt 31-32), mutta odotuksia oli enempäänkin; esitys on hieno, vastaanotto on ollut hyvä, porukka nauttii jutun esittämisestä. On vaikeaa nimetä yhtä kattavaa syytä siihen, miksei esitys silti vedä. Samanlaista hiljaista tarpomista on ollut kaupunginteatterillakin Koirien Kalevalaa lukuun ottamatta. Ja juujuu, tammikuu on teatteririntamilla usein tällaista ja sitä rataa. Ilmiö vetää osaa porukasta aika apeiksi, osa kohauttelee olkiaan, osalle asia on liki merkityksetön: esitys toimii, sitä on ilo ja kunnia esittää, ja se on pääasia, kävi sakkia tai ei.
Mutta samalla se synnyttää ja toisintaa kysymyksen esityksen, taiteen vaikutuksesta ja panee epäilemään oman työn merkitystä (täällä). Ongelma ei ole uusi eikä vieras, jos ei toki myöskään koko ajan "päällä". Vaikka Generaattorin toiminta on kuluneiden yhdeksän (!) vuoden aikana vakiinnuttanut komeasti paikkansa Kajaanin ja Suomen taide-elämässä, yleisöpohja on edelleen suppea. Vakikävijäkunta koostuu 250-300 katsojasta. Kaikki sen päälle on esitysten erityisyyksistä tai niiden puutteesta kiinni.
Kysymys on ennen kaikkea tunnetason jutuista, kokemuksesta. Jollain tasolla on herttaisen yhdentekevää, käykö juttuja katsomassa 100 vai 1000 katsojaa. Toiset esitykset synnyttävät ilmiön, hypen, nosteen, puheensorinan, debatin ympärilleen, ainakin pienessä mittakaavassa, toiset eivät. (Radixin ansioksi voi katsoa ainakin sen, että väki tuntuu olevan täytetyssä, keskusteluherkässä tilassa esityksen jälkeen. Voi olla, että kokemuksen purkamiseen pitäisi järjestää myös omia hetkiään.)
16 vedon esityskaudelle mahtuu monenlaisia keloja, tämmöistä tällä hetkellä. Ja samalla hyrisevää yhteishenkeä ja hauskaa odotustakin! Ennen tämänpäiväistä alkoi olla jo iloisen kutkuttava tunnelma siitä, että kohta pärähdetään Savon sydämeen Radixin parissa. Työväen Näyttämöpäivät on siis seuraava etappimme, vedot ovat Sotkulla la 28.1. klo 20 ja su 29.1. klo 10. Mikkeliin on ilo hilpaista - näillä festareilla on aina tunnelma ja käytännön järjestelyt kohdallaan, tekniikka ässää, ammattitaitoinen ja analyyttinen raati, kriittinen yleisö ja ohjelmassakin vähintäänkin Radixinmentävä aukko!
Vetoa oli katsomassa 17 katsojaa (tänään reippaat 30), eikä yleisöstä paljon feedbackia herunut. Hiljainen yleisö ei toki sinänsä ole merkki vielä mistään, mutta aika äkkiä tuollaisen vastaanoton kanssa tulee vastaan tietty kannatteleminen, jotta jutun pystyy viemään kunnialla maaliinsa. Ja kannattelun myötä kysymykset uskosta ja epäuskosta.
Kainuulainen yleisö ei ole löytänyt Radixia toivotussa määrin. Katsojamäärät pyörivät kyllä siedettävissä luvuissa (ka. nyt 31-32), mutta odotuksia oli enempäänkin; esitys on hieno, vastaanotto on ollut hyvä, porukka nauttii jutun esittämisestä. On vaikeaa nimetä yhtä kattavaa syytä siihen, miksei esitys silti vedä. Samanlaista hiljaista tarpomista on ollut kaupunginteatterillakin Koirien Kalevalaa lukuun ottamatta. Ja juujuu, tammikuu on teatteririntamilla usein tällaista ja sitä rataa. Ilmiö vetää osaa porukasta aika apeiksi, osa kohauttelee olkiaan, osalle asia on liki merkityksetön: esitys toimii, sitä on ilo ja kunnia esittää, ja se on pääasia, kävi sakkia tai ei.
Mutta samalla se synnyttää ja toisintaa kysymyksen esityksen, taiteen vaikutuksesta ja panee epäilemään oman työn merkitystä (täällä). Ongelma ei ole uusi eikä vieras, jos ei toki myöskään koko ajan "päällä". Vaikka Generaattorin toiminta on kuluneiden yhdeksän (!) vuoden aikana vakiinnuttanut komeasti paikkansa Kajaanin ja Suomen taide-elämässä, yleisöpohja on edelleen suppea. Vakikävijäkunta koostuu 250-300 katsojasta. Kaikki sen päälle on esitysten erityisyyksistä tai niiden puutteesta kiinni.
Kysymys on ennen kaikkea tunnetason jutuista, kokemuksesta. Jollain tasolla on herttaisen yhdentekevää, käykö juttuja katsomassa 100 vai 1000 katsojaa. Toiset esitykset synnyttävät ilmiön, hypen, nosteen, puheensorinan, debatin ympärilleen, ainakin pienessä mittakaavassa, toiset eivät. (Radixin ansioksi voi katsoa ainakin sen, että väki tuntuu olevan täytetyssä, keskusteluherkässä tilassa esityksen jälkeen. Voi olla, että kokemuksen purkamiseen pitäisi järjestää myös omia hetkiään.)
16 vedon esityskaudelle mahtuu monenlaisia keloja, tämmöistä tällä hetkellä. Ja samalla hyrisevää yhteishenkeä ja hauskaa odotustakin! Ennen tämänpäiväistä alkoi olla jo iloisen kutkuttava tunnelma siitä, että kohta pärähdetään Savon sydämeen Radixin parissa. Työväen Näyttämöpäivät on siis seuraava etappimme, vedot ovat Sotkulla la 28.1. klo 20 ja su 29.1. klo 10. Mikkeliin on ilo hilpaista - näillä festareilla on aina tunnelma ja käytännön järjestelyt kohdallaan, tekniikka ässää, ammattitaitoinen ja analyyttinen raati, kriittinen yleisö ja ohjelmassakin vähintäänkin Radixinmentävä aukko!
maanantai 9. tammikuuta 2012
Palautetta I
Esitys jäi hurjalla tavalla pyörimään koko illaksi päähän - oli vaikeaa mennä nukkumaan, niin täynnä ajatusta ja tunnetta, mielikuvia ja pohdittavaa on hyvin harvoin minkään taideteoksen jälkeen. Iso työ!
Radix on kokonaistaideteos, raju ja vaativa sellainen. Olitte pohtineet aihetta todella ankarasti ja monipuolisesti, itsekritiikkiäkin oli mukana ja hurttia huumoria. Esiintyjien läsnäolo ja musiikin nyanssit tekivät myös suuren vaikutuksen. Puheosuuksissa oli pientä epätasaisuutta, toiset pärjäsivät paremmin kuin toiset, mutta se ei tunnu merkitykselliseltä. Kiitos vielä kerran!
Radix on kokonaistaideteos, raju ja vaativa sellainen. Olitte pohtineet aihetta todella ankarasti ja monipuolisesti, itsekritiikkiäkin oli mukana ja hurttia huumoria. Esiintyjien läsnäolo ja musiikin nyanssit tekivät myös suuren vaikutuksen. Puheosuuksissa oli pientä epätasaisuutta, toiset pärjäsivät paremmin kuin toiset, mutta se ei tunnu merkitykselliseltä. Kiitos vielä kerran!
Palautetta II
Huomenta ja kerran vielä kiitos Radixista!
Esitys oli raikas, vauhdikas ja mielestäni hyvin radikalismin ongelmia ja mahdollisuuksia pohtiva.
Siinä oli muutamia erityisen koskettavia juttuja, niin kuin Karoliina vasemmisto-ongelmiensa kanssa. Laitosteatterin 0,3 prosentin leikkaus oli mainio, samoin neekerisuukko-telkkariohjelma nauratti ihan rätkänä. Ja se lopputanssi! Mikä meno. Nuorissa on kyllä hurjasti draivia.
Ette olleet edes yrittäneet mennä aiheen läpi helpoimmasta päästä. Minuun teki vaikutuksen se, miten paljon olitte keränneet materiaalia niin kirjoituksista kuin puheista kuin sähköposteista.
Välitä kiitokseni koko porukalle! Teidän kanssa ei koskaan pitkästy. Ja se on oikeasti tärkeää, kun lähtee teatteriin.
Esitys oli raikas, vauhdikas ja mielestäni hyvin radikalismin ongelmia ja mahdollisuuksia pohtiva.
Siinä oli muutamia erityisen koskettavia juttuja, niin kuin Karoliina vasemmisto-ongelmiensa kanssa. Laitosteatterin 0,3 prosentin leikkaus oli mainio, samoin neekerisuukko-telkkariohjelma nauratti ihan rätkänä. Ja se lopputanssi! Mikä meno. Nuorissa on kyllä hurjasti draivia.
Ette olleet edes yrittäneet mennä aiheen läpi helpoimmasta päästä. Minuun teki vaikutuksen se, miten paljon olitte keränneet materiaalia niin kirjoituksista kuin puheista kuin sähköposteista.
Välitä kiitokseni koko porukalle! Teidän kanssa ei koskaan pitkästy. Ja se on oikeasti tärkeää, kun lähtee teatteriin.
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Pikainen
Eilen tammikuun kolmas veto, 30 katsojaa ja toivomus, että ohjaaja tulisi kynän ja muistion kanssa katsomaan seuraavaa. Rupeaa keskittyminen rakoilemaan ja/tai energia karkailemaan, mikä näkyy suttuisuutena, rentoina mutta helposti myös löysinä fiiliksinä. On duuninteon paikka. Täytyy järjestää ihtensä huudeille.
lauantai 7. tammikuuta 2012
Lankalauantai
Alkuvuoden kaksi ensimmäistä vetoa onnellisesti takana. Molemmissa jotain häikkää ja epätarkkuutta ykkösellä, eritoten käynnistyksessä, muutamia huikeita hetkiä myöhemmin ja sitten ehyensorttinen kakkonen. Jälkimmäinen jäi omalta osaltani näkemättä, tämä kuulopuheiden pohjalta. Enni oli sairastuvalla, ja nyt kolmannen vedon alla Pekalta hajosi varvas.
Väkeä on käynyt nihkeästi, 32 ja 19, enkä oikein jaksa ymmärtää että missä mättää. Eiväthän nämä mitään tavattomia lukuja ole, monet Genen jutut pyörivät ihan samoilla seuduilla, mutta kuten isäukkoni esityksen nähtyään totesi, "voi olla että jossain toisaalla vastaanotto olisi toinen". En tiedä onko tämä markkinointikysymys vai mikä. Onko esitys liian vaativa? Raskas? Runsas? Epäseksikäs? Tyly?
Yksittäiset palautteet ovat olleet edelleen korviahelliviä: väki seuraa esitystä keskittyneellä etunojalla, tihkuu energiaa, ajatusta ja tunnetta esityksen jälkeen eikä kesto (3h) tunnu olevan kuin aniharvoille ongelma.
Lämmitimme tällä viikolla myös Houstonin Sissilinnaan. Sen ensimmäisen esityksen jälkeen tajusin, että on tullut tehtyä kaksi esitystä, joiden jokaisen vedon jälkeen esiintyjät ovat täysin läkähdyksissä, kaikkensa antaneina. Tällaiset valinnat ovat toki kuluttaviakin (mikä näkyy mm. rasitusvammoissa ja sairasteluissa), mutta on tässä jotain ihan ylellisen mahtavaa! Että näyttämölle, jutulle, itselle ja toisille annetaan joka ilta oikeasti kaikki. Paljoa enempää ei voi pyytää. Paljon vähempää ei voi vaatia.
Pikkaisen rassaa että jää esityksiä omalta osalta väliin. Porukka ei minua juuri enää tarvitse, mutta ohjaajan silmä auttaa sellaisissa rytmiin ja esityksen kehittämiseen liittyvissä keloissa, jotka eivät lavalle välity tai joita ei voi yksittäisiltä, kerran esityksen näkeviltä katsojilta saada. Esityksen alkupuolta, lähinnä vihan aapista, tekisi mieli sorvata terävämpään suuntaan, ja degrowth-debatti ei koskaan ole liian säpäkkä. Muun muassa.
Milloinhan sitä pääsee seuraavan kerran harjoittelemaan? (Oih.)
Väkeä on käynyt nihkeästi, 32 ja 19, enkä oikein jaksa ymmärtää että missä mättää. Eiväthän nämä mitään tavattomia lukuja ole, monet Genen jutut pyörivät ihan samoilla seuduilla, mutta kuten isäukkoni esityksen nähtyään totesi, "voi olla että jossain toisaalla vastaanotto olisi toinen". En tiedä onko tämä markkinointikysymys vai mikä. Onko esitys liian vaativa? Raskas? Runsas? Epäseksikäs? Tyly?
Yksittäiset palautteet ovat olleet edelleen korviahelliviä: väki seuraa esitystä keskittyneellä etunojalla, tihkuu energiaa, ajatusta ja tunnetta esityksen jälkeen eikä kesto (3h) tunnu olevan kuin aniharvoille ongelma.
Lämmitimme tällä viikolla myös Houstonin Sissilinnaan. Sen ensimmäisen esityksen jälkeen tajusin, että on tullut tehtyä kaksi esitystä, joiden jokaisen vedon jälkeen esiintyjät ovat täysin läkähdyksissä, kaikkensa antaneina. Tällaiset valinnat ovat toki kuluttaviakin (mikä näkyy mm. rasitusvammoissa ja sairasteluissa), mutta on tässä jotain ihan ylellisen mahtavaa! Että näyttämölle, jutulle, itselle ja toisille annetaan joka ilta oikeasti kaikki. Paljoa enempää ei voi pyytää. Paljon vähempää ei voi vaatia.
Pikkaisen rassaa että jää esityksiä omalta osalta väliin. Porukka ei minua juuri enää tarvitse, mutta ohjaajan silmä auttaa sellaisissa rytmiin ja esityksen kehittämiseen liittyvissä keloissa, jotka eivät lavalle välity tai joita ei voi yksittäisiltä, kerran esityksen näkeviltä katsojilta saada. Esityksen alkupuolta, lähinnä vihan aapista, tekisi mieli sorvata terävämpään suuntaan, ja degrowth-debatti ei koskaan ole liian säpäkkä. Muun muassa.
Milloinhan sitä pääsee seuraavan kerran harjoittelemaan? (Oih.)
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Think global, act local
Jahas, uusi vuosi. Tervetuloa vuan!
Oon tässä jouluni kuluksi lueskellut vähän Serge Latouchen pamflettia "Jäähyväiset kasvulle". Jos jollain kyynikolla on jäänyt epäselväksi, onko kasvuttomaan aikakauteen siirtyminen mahdollista, niin tämän minieepoksen jälkeen ei kyllä ole. Täpäkkää, tarkkaa ja ihastuttavan hyvin argumentoitua tekstiä. Suosittelen! Siinä on matskua Degrowth-pätkäänkin vaikka millä mitalla, vink vink esiintyjät...
Mihin olemme menossa? Suoraan päin seinää. Istumme kuskittomassa, peruutusvaihteettomassa ja jarruttomassa kilpa-autossa, joka mäiskähtää kohta vasten maapallon kantokyvyn rajoja.
Radixin esityskausi jatkuu ylihuomenna. Viisi vetoa puoleentoista viikkoon. Edellisestä vedosta onkin vierähtänyt jo kaksi ja puoli viikkoa. Toivottavasti saadaan lauteet laulelemaan ja vire kuumaksi.
Tulkaahan nauttimaan!
Oon tässä jouluni kuluksi lueskellut vähän Serge Latouchen pamflettia "Jäähyväiset kasvulle". Jos jollain kyynikolla on jäänyt epäselväksi, onko kasvuttomaan aikakauteen siirtyminen mahdollista, niin tämän minieepoksen jälkeen ei kyllä ole. Täpäkkää, tarkkaa ja ihastuttavan hyvin argumentoitua tekstiä. Suosittelen! Siinä on matskua Degrowth-pätkäänkin vaikka millä mitalla, vink vink esiintyjät...
Mihin olemme menossa? Suoraan päin seinää. Istumme kuskittomassa, peruutusvaihteettomassa ja jarruttomassa kilpa-autossa, joka mäiskähtää kohta vasten maapallon kantokyvyn rajoja.
Radixin esityskausi jatkuu ylihuomenna. Viisi vetoa puoleentoista viikkoon. Edellisestä vedosta onkin vierähtänyt jo kaksi ja puoli viikkoa. Toivottavasti saadaan lauteet laulelemaan ja vire kuumaksi.
Tulkaahan nauttimaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)